Paino tällä hetkellä himpun alta 80 kilon. Elokuuhun mennessä pitäisi saada vielä 10-15 kiloa pois. Vappuna sen painon tulisi olla 75. Tavoitteita siis ainakin riittää eikä kuitenkaan mitään liian kovia tuntuisi nuo olevan. Keväällä ja kesällä laihdun yleensä helpommin kuin talvella. Tulee liikuttua enemmän ja mieli on korkeammalla kun aurinko paistaa. Tälläkin hetkellä ulkona on tosi upee ilma ja pian sinne lähdenkin. Nyt tuntuu, että laihdutan vain ulkonäöllisten seikkojen takia. Haluan mahtua pienempiin vaatteisiin ja näyttää syötävän hyvältä. Haluan olla tosi hyvännäkönen synttäreilläni ja tuntea olevani oma itseni ilman, että joudun häpeemään suurta olemustani. 24 vuotta olen ollut ulkonäkööni tyytymätön. Jos sitä olisi seuraavat 24 vuotta siihen sitten tyytyväinen? En oikein tiiä, että miltä tulen sitten näyttämään, kun painan 65 mutta luulen, että kasvoni ovat kapeat ja vararengas vyötäröltä kadonnut. Eihän laihuus onnea tuo, mutta jos joka aamu herää ja katsoo peiliin ja on näkemäänsä tyytyväinen niin uskon, että elämä tuntuu paljon mukavammalta. Ja sinkkuna ollessa sitä tietysti miettii, että jos olis hoikempi niin olisi ehkä helpompi löytää se mieskin. Ja sitä kautta ajatukset lentää tulevaisuuteen, jossa näen itseni raskaana ja onnellisena. Tässä vaiheessa on hyvä laihduttaa, koska lapsen saanti on ehkäpä helpompaa, kun ei ole kovasti ylipainoa. Tai ainakin se odotusaika voisi olla helpompaa, kun ei ole kamalaa kuormaa mitä mukanaan kantaa. Haaveita haaveita haaveita. Haaveilla mä kyllä osaan. Toivottavasti myös haaveet joskus toteutuu!  Silti vaikka tästä kuinka laihtuisin niin päänsisältä pysyy samana. Ajattelen asioista samalla tavalla enkä muutu pinnalliseksi. Ihmiset olkoon mun puolestani sellasia kun ovat. Itse nyt vaan haluan olla normaalipainoinen ja kaunis omasta mielestäni. Toisten ei tarvi muuttua mun takia!

Mä vihaan sinkkuilua! Taas tuli sydänsuruja eilisen baari-illan jälkeen. Mies jota tapailin ei ollut pitänyt mitää yhteyttä viikkoon ja eilen sitten näin sen baarissa. Totta kai se sitten laitto viestiä ja soitti, mutta sanoin sille, että mua ei käytetä näin. Se suuttui, koska olin kiukkunen hänelle. Noh tänään näin hänet kahvilassa ja nyt on paska fiilis. Ruoka ei maistu ja tekis mieli vaan itkee. Hitto en ymmärrä mitä siinä miehessä näen, mutta sydäntä raapaisee, kun se on lähietäisyydellä. Eka mies mun eron jälkeen ja tästäkään ei tuu mitään. Ensimmäinen mies, jonka kanssa oisin halunnu jotain vakavampaa sitten vuoteen! Tiedän silti itestäni, että unohdan tämän tapauksen muutamassa päivässä, mutta nyt sattuu. Laihis saa olla tän päivän. Eipä silti hätää, kun en oo syönyt mitää eikä tee mieli syödäkään. Jos söisin se takuulla vaan kiertäisi vatsassa ja hyvällä tuurilla tulis ylös. Yritän pohtii vaan, että miks sattuu näin paljon, vaikka se mies ei todellakaan ollut mitään unelmavävy ainesta. Haluun unohtaa hänet, mutta toisaalta en halua. Ja edelleen tulee mieleen, että jos oisin laihempi niin hän olis kiinnostunut, vaikka totuus taitaa kuitenkin olla toinen. Miks miehiin joutuu aina pettymään? Juuri tälläiset sydänsurut ja stressi pilaa painon pudottamisen ja jossain vaiheessa siirryn mässäilyyn. Tässä kuussa sitä en tee, koska päällä on kaikenlainen herkuista kieltäytyminen, mutta jaksanko enää ens kuussa yrittää. Tilanne on toivottavasti silloin jo paljon parempi, mutta ei se tässä hetkessä lohduta. On niin vaikeeta hyväksyä torjutuksi tuleminen ja aina sitä miettii, että itessä on jotain vikaa. Tässä tapauksessa syytän itseeni lihavuudesta ja tulee vaan inho omia läskejä kohtaa. Itseinho on pahinta mitä tiedän!

ei oikein mikään innosta. Tänään kävin kyllä spinnissä ja siitä oon ylpee, että kaiken sen lumituiskun ja auraamattomien teiden keskellä fillaroin ja jopa ehdinkin tunnille. Yövuoron jälkeen en saanut nukuttua, kun remonttimiehet hääräs rappiksessa ja nyt ois seuraava yövuoro tulossa. Mä pelkään yli kaiken sitä, että paino jumahtaa tähän. Koko syksyn se pyöri näissä samoissa lukemissa enkä saanut sitä alas tein sitten mitä tahansa. Helmikuu olisi aikaa yrittää ja jos se ei ole tippunut alle 80 kilon niin meen lääkäriin. Koska nyt elän tosi terveellisesti ja liikun paljon. Onneks helmikuu on vasta tulossa, joten ei tarvi kauheesti stressata. Ehkä se nyt hetken jumittaa ja humpsahtaa alas sitten kerralla vähän enemmän. Nutraamista ajattelin kokeilla, koska on noita nutripusseja kaapissa. Sen alotan sitten maanantaina, jos siihen mennessä ei oo tapahtunut mitää muutosta tässä painossa. Ja nyt en tarkota muutoksilla mitään useempia kiloja vaan vaikka paria sataa grammaa alaspäin. Sit nutrailen ens viikon ja katellaan millai se vaikuttaa. Liikuntaa en voi oikein lisätä enää tähän määrään ja sitä ei kauheesti voi ees tehostaa. Pitäis olla vaan kärsivällinen, mutta mulle sitä kärsivällisyyttä ei oo paljon lahjaks annettu. Tähän mielialaan vaikuttaa sitten tietenkin myös ton painon jumittamisen takia ihmissuhdehuolet. Tapailin erästä miestä, mutta nyt hänestä ei oo kuulunut mitää. Ja päätin, että jos hän soittaa niin en vastaile, koska jossain vaiheessa se mies tuottaa vielä enemmän harmia mulle ja sillon on laihdutus vaarassa. Joten nyt siitä äijästä eroon, jotta laihis ei jossain vaiheessa pysähdy sydänsuruihin. Mä en silti ymmärrä miehiä, kun ne ei tiiä mitä ne haluaa. Mä oisin valmis seurustelemaan tai ainakin eka tapaileen useemmin, jotta nähtäis tulisko siitä mitää. Tää mies ei halua tai uskalla lähtee suhteeseen, kun hänellä on kurjia kokemuksia. Tai näin hän ainakin itse sanoo. Tällä hetkellä tuntuu, että en oo tarpeeks kaunis ja hoikka hänelle vaan hän hakee jotain parempaa. Kaikki hänen kaverinsa tosin sanoo hänelle, että kyllä sä olet tyhmä, jos et tota naista halua. Ikävä kyllä kavereiden mielipiteet ei näytä paljon vaikuttavan. En oikein tiiä mitä pitäs tehä. En kestä elämää yksin vaan haluisin, että joku kulkis rinnalla ja tukis mua kaikessa. Tässä laihiksessa tarvin tukea enemmän kuin koskaan ja positiiviset kommentit ois tosi tervetulleita. Lähinnä vaan nyt itkettää, kun mulla on ikävä toisen läheisyyttä. Itkettää myös oma kurjuuteni, kun nyt tuntuu siltä, että ei tää laihiskaan tuu koskaan onnistumaan. En koskaan näytä siltä kuin haluaisin ja oon koko loppuelämäni just sen takia yksin. Kurjaa.

nimittäin oman blogin pitäminen. Tänne olis tarkoitus kirjotella fiilareita laihduttamisesta ja liikkumisesta. Tietenkin kaikki muukin mielessä pyörivä tulee varmaankin tänne rustattua, mutta lähinnä tuo painon pudottaminen on päällimmäisenä mielessä. Eli lähtöpaino on 82,5 kg ja pituutta siunaantunu himpun verran alle 170cm. Painavimmillani oon painanut 105 kiloa. Vanhoja valokuvia katsellessa ei voi kuin ihmetellä, että miten ikinä oon päästänyt itseni siihen kuntoon. En mikään kukkanen ole nytkään, mutta ne kuvat on jotain ihan järkyttäviä. Kesään mennessä olisi tarkotus saada kymmenen kiloa pois ja lopullinen tavoite on varmaankin himpun verran alle 70 kiloa. Meikäläinen on sellasta tekoa, että takapuolta ja rintoja löytyy, joten koskaan en varmasti mikään tikku tule olemaan eikä se ole tarkoituskaan. Kunhan nyt normaalipainoon pääsisi niin vois olla jo aika tyytyväinen. . Painon pudottamisen keinoina on liikunta ja terveellinen ruokavalio. En syö turhia hiilareita enkä herkkuja. Kasviksii, hedelmii ja kanaa tulee syötyä reippaasti. Liikuntaa tulee harrastettua useempia kertoja viikossa ja ne on lähinnä spinni ja vesijuoksu luokkaa. Välillä meinaa uskonpuute iskeä, kun paino putoo niin hitaasti. En millään malttais oottaa, että pääsen seitkytluvulle. Silloin oon luvannut ostaa itselleni uudet uikkarit, rintsikat ja mennä kasvohoitoon. Pitää olla jotain motivaattoreita muuten tätä ei jaksa. Tietty tuo kesä houkuttelee kovasti laihduttamaan ja se et näyttää paremmalta kuin nyt. Tiedän kyllä, että ei se laihuus onnea tuo, mutta tekee varmasti mielen hiukan ilosemmaks!